Rottaämpäri

jääty

2010-05-08T21:14:00.002+03:00

Viimeksi päätin, että en kirjoita enempää, ennen kuin muutkin kirjoittavat. No tässä minä kirjoitan, koska en halua blogin täysin kuolevan. Mikseivät muut kirjoita?

Viime kirjoituskerran jälkeen on tapahtunut kaikenlaista. Ja taidan sittenkin olla sairas. Minulla taitaa olla ongelma. En halua olla sairas, mutta haluan olla laiha. Miksi tämä on näin vaikeaa? Ajattelin aina, etten voisi koskaan sairastua mihinkään syömishäiriöön, mutta tässä minä painin jonkun epämääräisen ongelman kourissa ja tuskastun jos syön yli 500 kaloria. Voitte siis kuvitella, että olen todella ahdistunut tällä hetkellä, kun eilen oli synttärit, tänään äitienpäivälounas mummulla ja huomenna kakkukahvit äidille.

Miksi minä?

Vilma

tunnesyöminen

2010-03-23T18:18:00.003+02:00

Onko hirveämpää asiaa kuin tunnesyöminen?

Tajusin juuri, että olen ollut muutamana päivänä hieman alakuloinen ja silloin minun alkaa tekemään mieli kaikkea hyvää. Syön jotain mukavan rasvaista ja lihottavaa. Astun vaa'alle seuraavana päivänä ja olen lihonut. Vaivun epätoivoon enemmän ja huomaan syöväni lisää. Jatkuva kierre.

Pelkään, että viime talvinen masennus on palaamassa. Pelkäsin sitä syksyllä ja luulin kevään koittessa olevani jo turvassa. En välttämättä olekaan.

Seuraavaksi yritän piristää itseäni puurolautasella ja mehukeitolla. Halu leipoa ja poikkeuksellisesti myös syödä leipomukseni.

Sunnuntai-iltana tein oivalluksen, jonka kaikki muut tuntuivat jo tajunneen.
Taidan olla sairas.

Sundae velloo vatsassani. Kaduttaa. Masentaa.

Vilma

normal

2010-03-20T23:05:00.002+02:00

Mitä on normaali syöminen?
Tämä on kysymys, joka on tänään pyörinyt päässäni.

Minulle normaali syöminen on se, että syön kaksi ateriaa päivässä. Aamupalan, joka sisältää joskus riisifrutin joskus taas ruisleivän. Iltaruoka on milloin mitäkin, mutta mahdollisimman vähän aina sitäkin yritän syödä.

Aikaisempi normaali syömiseni oli jatkuvaa pientä napostelua. Silloin lihosin. Mutta nykyään, jos syön enemmän kuin yleensä ajattelen: "no ennenhän minä söin näin ja näin paljon, enkä silti lihonut". Mutta eihän tuo pidä paikkaansa, sillä minähän lihosin.

Onko normaali syöminen sitä, että syö viisi kertaa päivässä ja lautasmallin mukaan? Jos söisin niin ja pitäisin yhden herkkupäivän viikossa, tulisiko minusta taas 70 kiloinen norsu? En tiedä, enkä halua kokeilla.

Mitä sitten, kun olen tavoitteessani eli 50 kilogrammassa? Miten minun täytyy silloin syödä, että pysyn painossani? Onneksi tämän ongelmanratkaisuun minulla on vielä aikaa yli kahdeksan kiloa.

PS. Haluan jo vaalle! Pitäisi jaksaa odottaa noin kymmenen tuntia vielä. Onneksi edes osan siitä nukun.

utopista

2010-03-19T15:21:00.003+02:00

Tänään oli taas vaakapäivä. Oon tällä viikolla siis yrittänyt vähentää vaa'alla käyntiä jokatoiseen päivään, mikä on todella vaikeaa. Miten ihmiset pystyvät käymään vaa'alla vain kerran viikossa? Tai jotkuthan eivät käy ollenkaan, heillä tosin ei luultavasti ole mitään ongelmia painonsa kanssa.

Olen lintsannut osan keskiviikosta, torstain ja tämänpäivän koulusta. Äiti kuvittelee, että minulla on oksennustauti. On ihanaa, kun hän ei tuputa minulle ruokaa, koska en voi tietenkään syödä mitään. Vatsalaukkunikin on tietenkin nyt todella pieni, jolloin voin syödä vähemmän.

Olen syönyt keskiviikkona ja torstaina yhteensä: 3 leipää, 3 lasia mehukeittoa, pakastemnsikoita voipaketillisen verran, 8 tai alle tortelliinia ja 5 pientä bataattikuutiota keittoliemessä. Olo on mahtava! En ole ikinä varmaan pystynyt syömään noin vähän.

Äitillä on aina kuitenkin keinonsa pilata tämäkin. Tänään iltaruuaksi on pitsaa, koska äiti ei jaksa tehdä ruokaa, kun isi on kavereiden kanssa ulkona. Isi kun yleensä tekee ruuan meillä. Olen varma, etten onnistu syömään pitsaa vain hieman. En ole siis tänään syönyt mitään ja yritän olla syömättä mitään muuta tuon pitsan lisäksi.

Vaaka näytti 58,4 kg. Minulle se on todella vähän. Muistan vieläkin sen päivän, kun menin aamulla vaa'alle ja se näytti 72,2 kg. Vielä 0,4 kg pudotettavana ja olen pudottanut n. 20% painostani. Vatsanikin oli tänään todella pieni, koska en ole syönyt. Miksi takapuoleni ei pienene ollenkaan? En malta odottaa, että olen tavoitteessani!

Vilma

Miksen minäkin..

2010-03-18T21:01:00.000+02:00

..kun kerta muutkin.

Olen aina ollut enemmän kuin huono esittelemään itseäni. Koskaan ei ole edes pientä aavistusta siitä, mitä muut ehkä tahtovat tietää ja mikä taasen on täysin turhaa nonsensea.
Random-facts ja yleisluontoinen nippelitieto lienee sitä suosituinta, ~~tai ainakin helpointa,~~ settiä.

Olen 18-vuotias helsinkiläisneiti. Asustelen poikkikseni kanssa ensi maanantaista asti virallisesti avoliitossa ja työttömän elämääni piristää myös kaksi poikakissaani.

Olen kouluttamaton hulttiokakara, ollut avohoidon piirissä enemmän tai vähemmän neljä vuotta. Menneisyydestä löytyy vaikeaa masennusta, anoreksiaa sun muita mielenhäiriöitä. Mitä nyt milloinkin. Aktiivista elämää viettää tällä hetkellä jonkin sortin syömishäiriö, sen tarkemmin mitään spesifioimatta. Liian läski anorektikoksi, mutta en myöskään ahmi, vaikka oksentelua tuleekin harjoitettua yhä enenevissä määrin. Nykyisen psykiatrini mukaan pääpointti ongelmissani on jokseensin vinoutunut ruumiinkuva, mikä omasta mielestäni kuulostaa aika.. laimealta, tylsältä. Itsestäänselvältä ja ennen kaikkea turhalta.

Toistaiseksi häiriökäyttäytymiseni on pysynyt ns. kurissa, iso kiitos poikkikselle. En aktiivisesti laske kaloreita (kovin turhauttavaa ja pidemmän päälle hankalaa hommaa) enkä harrasta himourheilua. En itse asiassa harrasta mitään urheilua. Korkeintaan tuijotan SM-liigan webbisivuilta suosikkijoukkueeni kulloistakin sijoitusta (neljäntevä ftw!), mutta en sen kummempia.
Oksentelu on vasta hiljattain alkanut uudestaan. Painoni on viime aikoina tippunut melko tasaiseen tahtiin, mutta tämän päivän ruokaorgioideni jälkeen en aio tuijotella vaa'an numeroita ihan hetkeen. Ainakin viikonlopun yli puristavat vaatteeni saavat puhua puolestaan.
Mutta. Heikompaan suuntaan tässä ollaan menossa. Päivä kerrallaan, mutta juuri tällä hetkellä motivaationi ~~vastaanpanemiseen~~ paranemiseen on aika nollissa.

Omasta puolestani olen tässä blogissa koeajalla. Päivitän henkkohtblogianikin aivan liian harvoin ja huonosti, mutta yritän parantaa tapojani. Molemmissa suhteissa, molemmissa blogeissa. Katsellaan ja kuulostellaan, josko tästä jotain tulisi. Idea on ainakin hyvä.

Kysykää, kysykää, jos jotain tahdotte tietää ! Sitä varten täällä ollaan. Painoindeksejä sun muita mittoja tulee jos on tullakseen. At the moment painoa löytyy huikeat 52 kg ja suunta olis alaspäin ainakin.. kahden-kolmen-viiden kilon verran.

Telina

jos vielä joskus

2010-03-17T19:05:00.004+02:00

Odotin tämän blogin alkua innolla, mutta nyt kun se on tässä, en tiedäkkään mitä kirjoittaa. Päätin siis olla kliseinen ja kertoa itsestäni, jotta opitte tuntemaan minut paremmin.

Olen meistä kirjoittajista nuorin, mikä sai minut potemaan hieman alemmuuskompleksia. Olen siis neljätoista, mutta täytän alle kuukauden päästä viisitoista, mikä pelottaa minua hieman. Enää kolme vuotta ja olen aikuinen. Vaikka odotan itsenäistymistä, on se samalla pelottavaa.

Asustan Tampereella, joka on aivan ihana kaupunki, joskin hieman pieni minun makuuni. Täällä kaikki tuntevat toisensa jonkun kautta ja juorut leviävät nopeasti. Haaveilen, että pääsisin lukiossa vaihtoon Englantiin, mutta se on vielä hyvin epävarmaa. Aikuisena haluaisin myös asustaa jossain ulkomaille edes muutaman vuoden.

Minulla oli kai jonkin asteinen masennus viime talvena, mutta se on nyt historiaa ja toivottavasti pysyvästi. En halua vaipua sellaiseen pimeyteen enää koskaan, siksi olenkin opetellut taas olemaan iloinen ja ilahtumaan pienistä asioista. Tässä auttaa kaverit, ihastus, musiikki ja kaikki materia, jota minä pakkomielteisesti hamstraan.

Tällä hetkellä en harrasta mitään. Käyn satunnaisesti ystäväni kanssa uimassa ja tanssitunneilla, mutta ne eivät innosta minua erityisemmin. Tykkään piirtää ja olenkin kuvisluokalla, mikä aiheuttaa alemmuuskompleksia. Kaikki käsityöt ovat mukavia ja koulun käsityö tunnit ovat useimmiten kivoja, koska siellä olen kaikkia parempi. Tykkään myös lukea, mutta luen yleensä kaikkea kevyttä. Minulla on tapana lukea montaa kirjaa yhtäaikaa, miksi olenkin hidas lukija. Tällä hetkellä kesken ovat: Alex ja pelon aika ja Kundi kuin kameleontti ja muita muodonmuutoksia, mitkä molemmat olen jo lukenut useampaan otteeseen, mutta näiden lisäksi on myös nuoren tytön päiväkirja ja buick 8 menossa.

Laihduttajana olen vasta-alkaja. Kaksi vuotta sitten syksyllä aloitin ensimmäisen kerran, muttet tosissani. Lihoin nopeasti takaisin ja vieläpä moninkertaisena. Lasken laihduttamiseni alkaneen viime elokuusta, sillä siitä asti tämä on ollut yhtäjaksoista. Laihdutin aluksi jouluun asti terveellisesti ja pudotin ennen joulua seitsemän kiloa. Joulun jälkeen olen kiristänyt tahtia. Olen laihtunut siitä nyt viisi kiloa. Vielä on kymmenen edessä. En usko, että olisin sairas. Haluan vain laihtua nopeasti. Syön vähän, mutta minulla ei ole pakonomaista liikunnan tarvetta, niinkuin ehkä tajusitte. En myöskään pode ylitsepääsemätöntä syyllisyyttä, jos olen syönyt enemmän kuin olen ajatellut. Tavoitteenani on 50 kg BMI 18.

Toivottavasti saitte minusta nyt jonkin sortin käsityksen, ja toivottavasti tietenkin enemmän positiivisen kuin negatiivisen. On ilo jakaa ajatuksia kanssanne.

Vilma

Alku

2010-03-17T07:27:00.002+02:00

Jokainen aamu on alku. Alku uudelle päivälle. Alku huumaavalle syömättömyyden euforialle tai ahdistavalle, lihottavalle syömishelvetille.

Pidän aamuista, niiden tarjoamista mahdollisuuksista. Koskaan ei tiedä tuleeko päivästä hyvä vai huono. Ja kaikki on vielä puhdasta.

Maaliskuu viisi vuotta sitten oli eräänlainen alku. Päätin aloittaa laihduttamisen. Olen aina pitänyt ylen määrin ruoasta ja syömisestä ja berliininmunkeistajakarkeistajajäätelöstäjasuklaastajapullista ja herkuista ja ollut aina pyöreä. Halusin laihtua mm. paremman elämän vuoksi; minua ei enää haukuttaisi läskiksi, minusta pidettäisiin, minusta tulisi kaunis ja onnellinen ja hallitseva ja läsnä oleva ja kaikkivoipa. Minusta tulisi laiha. Pystyisin siihen, pystyisinpystyisinpystyisin! Ja niinhän minä pystyin. Minusta tuli laiha, muttei mitään muuta.

Maaliskuu viisi vuotta sitten. Jos olisin tiennyt millaiseen helvettiin olin itse vapaaehtoisesti astumassa, olisinko tehnyt jotain toisin? Tai jättänyt kokonaan tekemättä?

Viisi vuotta syömissekoiluja, ensin vain anoreksiaa, lopulta pitkäaikaisesta syömättömyydestä johtuvaa bulimiaa. Masennusta, tappavia hoitojaksoja suljettujen ovien takana, ahdistusta, paniikkihäiriöitä. Koulut kesken, irtisanoutunut kaikista töistä, ulkonaliikkumispelko, ihmispelko, syömispelko, omien ajatusten pelko.

Olisinko tehnyt jotain toisin, vaikken siinä tapauksessa olisi tavannut J. Pulua? Tai saanut Pikku-Peikkoa.

Odotan jokaista aamua. Odotan tulevaisuutta. Vihaan itseäni ja elämääni, mutta elän jotain sellaista varten, joka on vielä edessä. Minun elämäni ei loppunut sairaalan koneisiin, en saanut sydänkohtausta yhdelläkään pyörälenkillä eivätkä lääkkeetkään vieneet minua mennessään. Vaikka minun mieleni on pahoinpidelty, raiskattu ja revitty riekaleiksi, vaikka minun vapauteni on riistetty, minut on nöyryytetty ja lyöty maahan yhä uudestaan ja uudestaan, ei tämä ole vielä loppu. Tämä on alku.

Minni